"Äiti kirjoittaa nyt"

Fun fact; 

Olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2012. Ensimmäinen postaukseni sisälsi seitsemän lausetta, joihin mahtui kuusi kirosanaa. Jep.

Yritin kysellä instagramin puolella aiheita kirjoittaa. 60 katselijan seasta sain 3 vastausta (mikä on keskimäärin 3 vastausta enemmän kuin normaalisti, joten positiivinen asia)

1. ehdotus; "Kaikki mikä menee päin persettä."

-  No aloitetaan siitä, että minun elämässäni päin persettä menee mm. öö, kaikki.

Paitsi kyr......... nii

2. ehdotus; "Ihmissuhteet & seksi."

- Fun fact 2. Se ei sovi kaikkien silmille, ja monen ihmisen käsitys minusta saattaisi muuttua radikaalisti. Tosiasiassa olen jo toteuttanut tämän vuosia sitten kirjoittamalla anonyymia blogia mun suhteista.

3." Äitiydestä ei kaunistelematta."

- Joo, tää on ollut mun mielessäni niiiin monta kertaa. Mutta ei kiitos enää yhtään turhaa lastensuojeluilmoitusta tähän perheeseen :) !

Mutta.

Tosiasiassa, mä en enää lue kenenkään blogia. Luin aikaisemmin monia. Useimmat kertoi ihmissuhteista... ja seksistä. 

No mitä sitä valehtelemaan, tietysti se kiinnostaa. Päästä toisen intiimiin elämään.

Mutten enää tiedä missä nykyajan trendi liikkuu, mutta ehkä mä vain teen sitten omaa juttuani. Ja katson, minne sillä pääsee.

Ciao!

Lapsen rakkaus vanhempaa kohtaan on järjetön voima.

"Miksi sä itket ?"

Kysyy minun sijaisäiti kesäkuussa vuonna 2008, kun istuin keittiönpöydän ääressä voimattomana ja neuvottomana.
Sisälläni kiehui ja hämmensi tuo kysymys. Miksi minä itken ? Mitä vittua sinä luulet ? Enkö minä saisi itkeä ? Eikö se ole normaalia, että minä itken ?
 Minä itken, koska minuun sattuu niin saatanan paljon.
Koska minulta otettiin pysyvästi pois se, jota olin kaikista eniten rakastanut. Ja rakastin edelleen.

"Se oli mun isä."

En vastannut muuta.

Puolta tuntia aikaisemmin olin istunut bussissa matkalla kotiin. Vastaanotin puhelun sijaisisältäni, jossa hän ilmoittaa puhelulla yhtä hienovaraisesti kuin kertoisi millainen sää ulkona on, että isäni on kuollut. Kuolinsyynä sydänkohtaus.
Henkeä ahdistaa. Silmiä kirvelee. Kurkkua kuristaa itkun pidätys. Tapahtuuko tämä juuri nyt tässä näin keskellä kirkasta päivää ?
Bussi kaartaa Martinlaakson asemalle ja sormet etsii stop-nappulaa.
Mitä minä nyt teen ? Minne minä nyt menen ?
Miksi helvetissä minulle kerrottiin asia puhelimen välityksellä ? Miksi ei voinut odottaa, että olemme molemmat kotona ? Kertoa henkilökohtaisesti. Eikö tullut mieleen miten minä reagoin ?
Minä olen julkisella paikalla, en minä voi nyt itkeä.

Mitä mä nyt teen?
Otan puhelimen käteen ja soitan neuvottomana sijaisäidilleni.
"Ootko kotona, voinko tulla sinne ? Roope on kuollut."

Roope. Risto. Iskä.

Muistan, kun olin alle 7 vuotias ja väittelin miten kutsun isääni.

Roope ! aina intin vastaan.
Iskä ! koitti hän aina saada minua häntä kutsumaan.

Kyllä minä lopulta kutsuinkin. Iskä. Sen sanominen tuntui aina mukavalta ja turvalliselta. Paljon lämpimämmältä kuin esimerkiksi isi.

8- vuotiaana ei minulla ollut enää mahollista lausua tota sanaa. Yhtäkkiä minä seisoin keskellä kaksikerroksisen omakotitalon olohuonetta. Minun täytyisi nyt oppia kutsumaan tuntemattomia ihmisiä isäksi ja äidiksi.
En ikinä edes osannut yrittää. Ei tuntunut oikealta.

Eivät he olleet minun isä ja äiti.

He olivat minulle vain nimet. Kun oli asiaa, kutsuin nimellä. Kun piti jollekin selittää, sanoin isä- tai äitipuoli. Sekin tuntui minusta aina niin väärältä, mutta helpoin tapa selittää ilman ylimääräisiä kysymyksiä. Isä- ja äitipuoli oli niin yleisiä, ettei kukaan kysellyt sen enempää.
Samalla oman isän kutsuminen iskäksi ei enää tuntunut samalta. Missä oli se lämpö ja turvallisuus ? Iskästä tuli taas Roope kun muille piti se lausua. Minuun sattui. Oli ikävä sitä nimitystä.

 Minulla oli ikävä minun isää, mutta kukaan ei tiennyt sitä.
Luulin, että on väärin ikävöidä ja rakastaa isää, joka on alkoholisti.
Luulin, että minun täytyisi vihata sitä. Niinpä minä esitin.

Esitin, että vihasin omaa isääni.

En osaa edes sanoin kertoa, miltä se minusta tuntui.

En tahtonut enää tavata, ja mennä viikonloppukylään.
En tahtonut vastaanottaa puhelua. En edes sitä joka tuli selvinpäin.
"En halua puhua." Olin sopinut sijaisäitini kanssa, että näin vastataan.

Aina jäin portaiden yläpäähän salakuuntelemaan sijaisäitini sanoja ja koitin arvuutella mitä isäni sanoi. Kuinka ikävöin sitä ääntä. Niitä sanoja. Sitä ainaista viimeistä itkua ennen puhelimen sulkemista.
"Heidi anna anteeksi."

Muutamat viime maanantait on isä ollut puheenaiheena sen 45 minuuttia kun käyn tyhjentämässä täyteen tulleita ajatuskuplia psykoterapiassa.

"Sillä oli aina sellanen tapa, mitä se saatto kysyä monta kertaa päivässä. Se kysy multa aina että;
"Arvaa mitä??"
Ja mä vastasin "mitä?" vaikka tiesin aina mitä se vastaa.
"Mä tykkään susta!"
Se sanoi ja virnisti päälle."

"Sulla tais olla aika selvä tunne siitä, että teidän isä todella välitti teistä?"

En enää kyennyt kuin nyökkäämään koska minulla valui kyyneleet poskia pitkin ja pelkäsin, etten kykene kontrolloimaan enää itseäni jos puhun.
Sillä hetkellä tajusin sen kovemmin kuin ikinä, että minun isä rakasti minua. Aina minä sen olin tuntenut, mutta nyt sen tajusin. Kun vielä tajuaisin, miksi viinasta irti pääseminen meidän takia oli niin vaikeaa, jos rakkautta ja välittämistä riitti koko sydämen täydeltä.

Ja jos isältä otetaan lapset pois, niin miksi sitten enää lopettaa ?
Mistä sitten sitä voimaa löytää ?

Kymmenen vuotta haaveilin, että saisin taas lausua turvallisen kutsumanimen "iskä"
Kymmenen vuotta. Ja taas loppui aika.

Kirjoittamisen idea
lähti tämän henkilön blogimerkinnästä:
 vittu mä toivon et se kuolis

Niin mäkin kerran kirjoitin. Vuonna 2005 kun olin nähnyt isäni viimeisen kerran

"Kuolis pois."

Kaduttaa. Anteeksi typerät sanani.


Jos saisin sanoa hänelle vielä viimeiset sanani.

En ole sinulle vihainen. En ole katkera.
En vaihtaisi päivääkään. Se oli meidän elämää.
Olin silloin onnellinen.
Sinä rakastit meitä.
Minä rakastin sinua.

Minä olen antanut sinulle anteeksi aikoja sitten.

"You gave me your heart
I'll never lose that part"